Mikä ihana hulluus

ENSIMMÄISEKSI sen huomaa kynsien alta. Sitten jalkapohjista. Ja jos tarkkaan katsoo, jotain saattaa näkyä myös otsan hiusrajassa, polvissa, missä vaan.

Puutarhahullun leima isketään ihmiseen mullalla. Mustalla ihanalla mullalla, jota kulkeutuu eteiseen, keittiöön ja makuuhuoneeseen saakka, vaikka kuinka putsaisi ja puistelisi.

Ja kun kerran pyyhkii hikeä otsaltaan, on kastimerkki valmis.

Puutarhakastin jäsenyys lunastetaan joka päivä uudelleen. Jopa talvella. Silloin puutarhuri pakenee kirjoihin ja siemenluetteloihin, mittailee hankeen kukkapenkin paikkoja. Piirtää mielessään uutta kasvua. Istuu ja odottaa.

Ja kun kevät viimein koittaa, mikään aika maailmassa ei riitä.

Sillä puutarhassa on joka päivä uusi mahdollisuus synnyttää, tukea, kaitsea ja kitkeä elämää. Joskus vahingossa, joskus suurin tuhoin ja pienin saavutuksin.

Intoa valavat ne aamun hetket, kun lehdenhakureissulla huomaa luumupuun selvinneen talven käsittelystä. Tai kun töistä palatessa kevätkaihonkukat ovat levittäytyneet pihalle siniseksi, kurittomaksi matoksi. Tai kun löytää kompostistaan kymmenittäin matoja, yhdellä kauhaisulla.

Voi sitä äidin ylpeyttä.

Viime kesänä toteutetun Suuren Apteekkarikyselyn perusteella apteekkareista lähes joka toinen (44 %) tunnistaa tämän tunteen. Ainakin niin moni ilmoitti kyselyssä hoitavansa puutarhaa vapaa-ajallaan.

Teille ja kaikille muillekin harrastajille tahdon sanoa saman kuin mitä anoppini antaessaan minulle elämäni ensimmäisen puutarhakirjani lahjaksi:

Intomielellä, anna palaa!

Apteekkareiden harrastuksista kerrotaan lisää 1.7. ilmestyvässä  Apteekkarilehden kesänumerossa.

Inkeri Koskela
Kirjoittaja on Apteekkarilehden toimituspäällikkö.